Heke liukui alas Mimicryn selästä ja vaipui polvilleen maahan. Otin tamman kiinni ja yritin rauhoitella sitä, mutta se tuntui vain tahtovan sisälle talliin. Yritin hillitä itseäni hätääntymästä, sillä en tiennyt mitä tekisin; vien Mimicryn talliin vai autan maassa makaavaa Hekeä? Onneksi Pertti pelasti tilanteen saapumalla paikalle.
- Mitä täällä tapahtuu, miksi te olette vielä täällä, miksi nuo ovat poissa tolaltaan? Pertin kysymyksistä ei tullut loppua, enkä yrittänyt edes vastata.
- Huolehdi sinä Hekestä niin minä vien tämän talliin, sanoin, enkä ollut edes varma kuuliko Pertti.

Päästessään talliin, Mimicry aiheutti melkoisen mekkalan. Se alkoi hirnumaan muille hevosille, jotka taas alkoivat hirnumaan toisilleen, eikä siitä meinannut tulla loppua. Pääni meinasi haljeta, sillä en ollut yhtään selvillä siitä, mitä tapahtui. Yritin hoitaa Mimicryn mahdollisimman nopeasti, jotta pääsisin jututtamaan Hekeä, mutta tamma tuntui kaipaavan hellyyttä ja huolenpitoa. Pesin ja kuivasin sen huolellisesti, jonka jälkeen selvitin sen harjan ja juttelin niitä näitä päivän tapahtumista. Kun tamma tuntui viimein rauhottuneen, syöksyin toimistoon.

Heke oli kääriytynyt vilttiin ja piteli käsissään höyryävää teekuppia. Hänkin tuntui nyt yhtä rauhalliselta kuin Mimicry. Pertti näytti mietteliäältä.
- Nyt kerrotte kaiken, tää on ihan hullua!  Tiuskaisin ja katsoin Hekeä, joka vältteli katsettani. Päässäni oli ehtinyt jo pyöriä vaikka mitä.
- Tuletko vähän tänne.. Pertti sanoi ja veti minut syrjemmälle.
- Heke selittää ihan ihmeellisiä, jotain demonihevosesta joka hyökkäsi sen ja Mimicryn kimppuun majakan luona. Vaikka se kuinka yrittää selittää, en usko että se on päässyt irti entisistä kuvioista.. Pertti kiristi hampaitaan viimeisten sanojen kohdalla. Vai että demonihevonen.
- Hetkinen, Mimicryn lautasessa oli haava, sanoin hätäisesti ja lähdin kohti Mimicryn karsinaa Pertti perässäni. Tamma ei selvästikään voinut yhtä hyvin kuin aikaisemmin. Se kiersi ympäri karsinaa levottomana ja oli taas ihan hiessä. Pertti meni karsinaan ja käski minun pitää Mimicryta kiinni, kun hän tutkii sitä.
- Ei voi olla totta, tästä haavasta erittyy jotain tummaa mätää ja se haisee ihan hirveälle, miten sinä et maininnut tätä aikaisemmin?  Katsoin haavaa järkyttyneenä.
- E-ei se tuolta aikaisemmin näyttänyt, se oli ihan pieni..

Olin juuri lähdössä ratsastamaan, kun kuulin vintiltä huutoa.
- Unte, tuo kananmunia! Pertti karjaisi. Huikkasin myöntävän vastauksen ja aloin unelmoida pannukakusta, letuista ja täytekakusta. Ties mitä Pertti keksisi leipoa. Menin tallille ja laitoin Moaring Morrisin valmiiksi, voisin saman tien ratsastaa naapuriin hakemaan kananmunia. Heillä oli nimittäin kanoja ja munia niin paljon, että niistä riitti lähes koko kylälle. En kuitenkaan ehtinyt kuin puoleen väliin saarta, kun naapurin isäntä tuli vastaan polkupyörällä.
- Kas hei, olin tulossa Hekeä tapaamaan ja vaimo lähetti kananmunia matkaan, isäntä tervehti hattuaan nostaen.
- No olipas sattuma, Pertti lähetti minut juuri hakemaan munia, kiitos paljon! Vastasin ja otin vastaan isännän ojentaman munakorin. Ajatus mehevistä pannukakuista vaivasi edelleen.
- No minäpä tässä jatkan matkaa niin ei tarvitse Heken odotella, morjens, isäntä huikkasi ja polkaisi pyöränsä matkaan. Mitäköhän asiaa hänellä oli Hekelle..

Siinä minä sitten olin. Hevosen selässä kädessäni kori täynnä kananmunia. Olisi tietenkin ollut viisaampaa pyytää isäntää viemään munat tallille, mutta minkäs teet. Käännyin takaisin ja ratsastin talolle, parhaani mukaan yrittäen olla rikkomatta kananmunia. En jaksanut mennä sisälle asti, joten heitin ullakon ikkunaan kiven ja odotin Pertin ilmestyvän. Pian mies ilmestyikin.
- Ai joko sinä tulit, hän virnisti.
- Jep, mitäs meinasit leipoa?
- No enhän minä nyt leipoa meinaan, aion toteuttaa visioitani temperamaalauksella ja tarvitsen siihen kananmunaa, Pertti tuhahti. Nähtävästi asian olisi pitänyt olla itsestään selvä.
- Jaa, no minä jätän nämä portaille, mutisin pettyneenä. Hyvästi pannukakut. Lähdin kulkemaan rantaviivaa pitkin takaisin tallille.

Hekeä ei näkynyt missään, kuten ei myöskään Mimicryta. Tarkistin kentän, mutta sielläkään ei ollut ketään. Olimme nähtävästi ratsastaneet ristiin. Halusin tietää mitä asiaa isännällä oli ollut, joten jäin tallille odottelemaan ja puunaamaan varusteita. Ilta oli laskeutumassa ja huoleni heräsi, ei Heke yleensä näin pitkään ollut yksinäisillä ratsastusreissuillaan. Silloin kuulin pihalta ääniä ja menin katsomaan.

Mimicry oli yltä päältä hiessä, sen silmät pyörivät päässä. Heke oli hengästynyt ja kalpea.

Elämä saaressa oli asettunut uomiinsa. Pertti oli tullut Liudaan töihin, samoin Heke, tiukan suostuttelun jälkeen. Pertti oli raivannut itselleen tilaa asuintalon ullakolle, aikoi kuulema tehdä sinne työhuoneen maalaamista varten. Miehen mielestä kaunis järvimaisema pisti hänen luovuutensa jylläämään. Epäilin vahvasti tämän taitoja taiteilijana, mutta mistä sitä tietää. Heke puolestaan oli vaatinut saada asua tallin yläkerrassa. Talossa olisi ollut runsaasti tilaa, mutta kerta hän siellä viihtyy, en alkanut estelemään.

Myrskyisen yön välikohtaus oli hatara muisto, mutta Koth ja Karn käyttäytyivät edelleen omituisesti. Ne olivat varmuuden vuoksi eri tarhoissa ja tuntuivat olevan levottomia. Päätin lähettää sähköpostia niiden kasvattajalle, ja sainkin pian vastauksen.

“Tuntuu varsin omituiselta, että Koth ja Karn tappelisivat. Ne ovat olleet erottamattomat varsasta asti! Karnin emä kuoli synnytyksessä, jonka jälkeen Kothin emä tuntui ottavan orpovarsan omakseen, vaikka oli itse tiineenä. Kothin synnyttyä Karn on ollut tälle todellinen isoveli, noita kahta ei helposti saa erilleen.”

Suljin tietokoneen ja menin tallille. Nojailin aitauksen reunaan, jossa Koth seisoi apaattisen näköisenä. Heke talutti Karnin tallista, meinaten totuttuun tapaan viedä se eri tarhaan.
“Hei Heke, tuo se tänne” huikkasin. Mies teki työtä käskettyä ja oli nähtävästi väsynyt, koska ei kysellyt mitään. Kothin huomio heräsi Karnin lähestyessä tarhaa. Se hörisi korvat höröllään ja tuli portin luokse, myös Karn vaikutti innostuneelta. Epäilyksemme olivat selkeästi olleet väärät, orit olivat nimittäin silminnähden ilahtuneita nähdessään toisensa. Seisoimme tovin Heken kanssa katsomassa, kun orit juoksentelivat iloisina ympäri tarhaa. Olisin halunnut kysyä Hekeltä monesta asiasta, mutta tiesin ettei hän vastaisi.

Istuimme öljylampun valossa tallin ullakolla, jonne oli rakennettu vaatimaton asuinhuone. Huoneesta oli ikkuna majakkaan päin, katselin sen pyörivää valoa hajamielisenä. Pertti ja Heke pelasivat korttia, tuuli ujelsi kattorakenteissa. Ties kuinka kauan joutuisimme olemaan tämän myrskyn vankeina.
“Täytyy kyllä sanoa, että hienon tallin ne työmiehet rakensivat. Ainakin tilaa on, millos meinasit ostaa lisää hevosia?” Pertti kysyi ja pohdiskeli, mitä kortteja hänen pojallaan oli kädessä, vaikka peli olikin jo selvästi menetetty.
“Saa nähdä. Riippuu miten noiden nykyisten kanssa tullaan toimeen ja saanko aputyövoimaa” vastasin luoden Hekeen kysyvän katseen. Mies ei kuitenkaan vastannut mitään.
“Älä sinä siitä huoli, minä tulen tänne töihin vaikka ruokapalkalla!” Pertin sanat  hämmästyttivät minua. Suostuisiko hän oikeasti tulemaan tänne töihin? Mies oli toiminut eläinlääkärinä, kunnes vakituinen päivätyö oli alkanut kyllästyttämään häntä. Sen jälkeen hän oli valmentanut muutamaa kansallisella tasolla menestynyttä ratsukkoa, sekä nuoruudessaan itsekin ollut menestyksekäs ratsastaja. Tuollainen mies olisi oikea kultakimpale, eläinlääkäri nurkan takana ja vielä pätevä valmentaja.. En saanut sanaa suustani.
“No, jos ei työmies kelpaa niin ei sitten” Pertti sanoi virnistäen. Olin juuri huutamassa vastalauseen, kun olin kuulevinani jostain kauempaa hirnuntaa. Säntäsin ikkunaan tiirailemaan, mistä se kuului.
“Tuolla!” Heke huudahti ja osoitti sormellaan majakan lähistölle. Totta tosiaan, siellä näkyi olevan kaksi hevosta. En tiennyt olisinko helpottunut vai hädissäni, sillä hevoset selvästi tappelivat.
“Tuo toinen taitaa olla Koth, mutta kuka tuo toinen hevonenhan on musta! Ei Karn ole musta ja Morris on visusti karsinassaan, mistä himputista se on voinut tänne tulla?” En jäänyt kuuntelemaan Pertin ihmettelyjä, vaan säntäsin portaat alas ja pihalle.

Myrsky oli hieman lauhtunut, mutta silti vettä tuli solkenaan. Juoksin majakkaa kohti niin kovaa kuin kintuistani pääsin, enkä onneksi kaatunut kivikkoon. Pian näinkin edessäni kaksi hevosta, pysähdyin hengästyneenä ja ihmettelin näkemääni. Näimme ikkunasta selvästi mustan hevosen, mutta nyt edessäni seisoi vaalea ori, joka oli selvästi Karn. Orit tulivat luokseni, aivan kuin hakien turvaa.
“No hei pojat, mitäs nyt? Ettekö te äsken juuri tapelleet?” otin orit kiinni ja tarkastelin niitä, kummallakin näytti olevan lieviä ruhjeita. Silloin Pertti ja Heke juoksivat paikalle.
“Ehkä me näimme väärin, eiköhän nämä oripojat tapelleet keskenään” Pertti sanoi ja otti Kothin minulta.
“Parasta pitää ne erillään toistaiseksi.” Nyökkäsin, mutta jotain outoa tässä minusta oli. Katsoin Karnia, sen silmistä kajasti pelko.